Julkaistu 17.06.2020

Palokuntalaistarina: Tutustumiskurssi vei elämänmuutokseen

"Koska olin 46-vuotias hintelä naisihminen, ajattelin kuitenkin, etten ehkä ole juuri sitä ihmistyyppiä, jota kurssille toivotaan ja halutaan." Lue Paula Takion tarina, miten hän päätyi palokunnan tutustumiskurssilta suunnittelemaan viikkoharjoitusohjelmia SPEKiin.

Facebookin uutisvirrassa silmiin osui ilmoitus ”Tutustumiskurssi palokuntaan”.  

Olin työuran aikana ammatillisessa koulussa kiinnittänyt huomiota siihen, että usein erityisen hyvän vaikutuksen tehneet opiskelijat kertoivat harrastuksekseen VPK:n, ja kollegani vahvisti havainnon. Halusin omien lasteni innostuvan siitä myös: ilmeisen hyödyllinen harrastus, jonka harrastuspaikka olisi vieläpä lasten itse kuljettavan matkan päässä kotoa. Olin koko elämäni tiennyt, että on sellaisia kuin VPK: jotakin, mitä voi nuoresta lähtien harrastaa ja liittyy palokuntaan, mutta koskaan en ollut aivan päässyt perille siitä, mistä tarkalleen oli kyse ja kuka sinne voi mennä. Lähipiiriini ei ollut sattunut VPK-laisia. 

Työssäni opetin tulityöturvallisuusasioita englanniksi, joten ajattelin, että siltäkin kannalta tuollainen kurssi voisi olla ihan hyödyksi.

Koska olin 46-vuotias hintelä naisihminen, ajattelin kuitenkin, etten ehkä ole juuri sitä ihmistyyppiä, jota kurssille toivotaan ja halutaan. Kirjoitin Liedon VPK:n päällikölle sähköpostia ja kysyin, voinko osallistua kurssille. Sanoin, että ymmärrän hyvin, jos eivät halua, että vien kurssipaikan joltakulta sellaiselta, jossa olisi oikeaa potentiaalia toimintaan myös käytännössä tulla. Ilokseni vastaus oli, että mukaan vain. 

Kun meille aluksi esiteltiin eri osastojen toimintaa, ehdin säikähtää naisosaston kohdalla: sinnekö minä kuuluisinkin, vaikka en ole ollenkaan muonitsijatyyppiä. Kotonakin perheen ruokahuollosta vastaa pääasiassa puoliso. Onneksi heti sanottiin, että “nais”-etuliite ei suinkaan tarkoita sitä, että se olisi naisille ainoa vaihtoehto. 

Omaksikin yllätyksekseni kävi niin, että jäin aktiivisena toimintaan. Ryhdyin käymään viikkoharjoituksissa ja olin innoissani mukana sammutusauton esittelytapahtumissa.  

Yksi sykähdyttävimmistä asioista VPK:ssa minulle oli alun alkaen se tunne, että minuun suhtauduttiin aivan tasaveroisena harjoituksissa kävijänä kuin minua 30 vuotta nuorempiinkin, eikä sukupuolellakaan tuntunut olevan merkitystä. Oli mahtavaa, kun minun käskettiin siirtää miehistöautoa paloaseman pihalla -- vaikka vieressäni seisoi ammattikuljettajaksi valmistumassa oleva nuori mies. Olimme molemmat hetken hölmistyneitä: ”Kyllä se sulle sen sanoi”, totesi nuorukainen. Niin pieni, mutta kuitenkin käsittämättömänkin merkittävä asia. Kelpasin siinä missä muutkin. 

Harjoitusten myötä innostuin myös parantamaan edellytyksiäni olla oikeasti hyödyksi: menin kuntovalmennukseen ja ryhdyin nostelemaan painoja ja parantamaan kestävyyskuntoa. Ensimmäistä kertaa elämässäni vedän leukoja, punnerran ja teen burpeeta säännöllisesti. Parinkymmenen vuoden tauon jälkeen käyn juoksemassa. Kaikki tämä siksi, että VPK motivoi.  

Vuoden verran harjoituksissa käytyäni sain mennä sammutustyökurssille. Jännitin kurssia valtavasti ja mietin, että jos en siellä pärjää, petyn kyllä itseeni.

Nyt olen ollut mukana hälytyksillä. Ensimmäinen iso hälytyskeikka painui varmasti pysyvästi mieleen.  

Pisteenä iin päälle aloin jossain vaiheessa haaveilla, että saisin vielä mahdollisuuden kokeilla jotain muuta työtä kuin opetustyö, jolla olin pääosan urastani tehnyt. Haave tuntui kuitenkin utopistiselta: mihin minä kuvittelisin kelpaavani? VPK-kaverit ovat olleet uskomattoman kannustava ja eteenpäin tuuppaava voima: jos olen sanonut, että ääh, en minä varmaan tuota voi hakea, sieltä on heti tullut vastaukseksi ”Mikset muka voisi?”. Niinpä tänä keväänä aloitin työt, joista syksyllä vasta haaveilin: pääsin yhdistämään sekä opetusalan taustani että innostukseni ja arvostukseni palokuntatoimintaa kohtaan, kun tulin SPEKiin suunnittelemaan ja laatimaan palokuntien viikkoharjoitusohjelmiin tavoitteita. 

Nykyään kuulun VPK:n hallitukseen varajäsenenä ja olen mukana ohjaamassa lapsille tarkoitettua palokuntakerhoa. Omista lapsistani vanhempi on syksyllä nuoriso-osastoiässä. Minä aion jatkaa harjoituksissa ja hälytyksillä käymistä. Pakko tunnustaa, etten ihan arvannut silloin kurssille ilmoittautuessani, miten paljon hyvää siitä minun elämääni koituisikaan! 

Paula Takio